maanantai, 3. marraskuu 2008

Ristiriitoja

Loysin itseni taas loukusta.

Aikani painiskeltuani itsesaalissa ja surkutellen kurjaa eloa neljan seinan sisalla viikonloppuisin otin itseani niskasta kiinni ja listasin itseni viralliseksi deittaajaksi. Ensin tuli Joseph ja vei jalat alta. Mies oli komea mutta ulkokuori petti ja pahasti. Sain takkiini. Ex-tyttoystava olikin raskaana ja mina sain kenkaa. Sitten tuli Wes. Komea etelan mittakaavassa ja mukavakin, mutta tyhma kuin saapas. Muutamien treffien jalkeen totesin etta ei ja mies feidaantui itsestaan. Laitoin sahkopostia hanelle tuossa viikko sitten ja kyselin mita kuuluu niin han on tavannut kuulemma elamansa naisen. Onnea matkaan.

Mita jai kateen? James, Jason ja Christopher. Pienessa mielenhairahduksessa koeajoin Jamesin ja petyin pahasti. Jason on itseaan taynna ja sen pienet viirusilmat arsyttaa mua suunnattomasti. Christopher on jalleen kerran komea nallekarhu, mutta niin helvetin tyhma kuin olla ja osaa. Onko mun blondi tukka taas SE tekija, joka saa miehet luulemaan ettei mun paassa paljoa liiku vai annanko itsestani sellaisen kuvan. Moni nainen taalla pitaa mua tyhmana, kun en puhu englantia aidinkielena. Lisaksi joku saattaa pitaa mua eksoottisena ja sehan on kauheeta. Taalla kuitenkin kun on vaan yksi mies kahtakymmenta naista kohtaan. Tulevat tanne toisten laitumille syomaan vihreeta aidan toiselta puolen. Perkele.

James ilmestyi eilen Halloween bileisiin. Se naytti ihan joltain huumehorholta. Kaikki kattoi sita kieroon enka kehdannut edes esitella sita kelleen kun tajusin siina viinanhuurussa, etta mieshan on tays idiootti. Se on yrittany soittaa mulle koko paivan ja jattaa vihaisia viesteja vastaajaan ja tekstailee kuinka olen valehtelija ja annan ymmartaa enemman kuin ymmarran antaa. Olen ollut sikamies enka edes vastaa puheluihin. Jason tekstaili et millainen aikataulu mulla on talla viikolla ja Chris on yrittanyt soittaa kahdesti.

Istuin parvekkeella tekemassa pahoja ja totesin itselleni, ettei yksikaan naista urpoista ole mun aikani arvoinen. Miksi pitaa vakisin yrittaa saada aikaiseksi jotain parisuhdetta, kun oma sydan ei ole mukana toiminnassa?

Ehka virallinen deittaajan titteli ei sittenkaan ollut mun juttu. Tiedan etta olisin henkisesti valmis siihen ja silta tuntui Josephin kanssa kyhnottaminen, mutta ei naa muut hetkauta sitten millaan asteella.

Mulla on kaksi vaihtoehtoa. Irtisanoa ne kaikki kerralla ja aloittaa alusta, tai jatkaa mita nyttenkin teen; tavata niita silloin kun se sopii mun aikatauluun tai kun kamppikseni kay hermoilleni ja tarvitsen pakopaikan kotoa. Vaan onko kummassakaan mitaan jarkea?!

lauantai, 12. heinäkuu 2008

Suomi

Kaksi viikkoa on hujahtanut sekunnissa. Olen tavannut suurimman osan ihmisista kanssa, joiden kanssa halusinkin tavata. Ensimmaisen viikon jalkeen olin aivan puhki, kun piti jaksaa olla kiinnostunut ja hymyilla kaikille. Yleensa tapaamisten jalkeen olin aivan loppu, mutta sitten illalla ennen nukkumaan menoa hymyilytti kun olin kartoittanut, miten laheisillani menee. Parhainta ehka on ollut se, etta aika on "pysahtynyt" siksi aikaa kun olen ollut poissa. Kaikkien kanssa tavatessa tuntuu, kuin en koskaan olisi ollut poissa vaan juttua pystyi jatkamaan suoraan siita, mihin viimeksi jaatiin. En siis ole muuttunut kylmaksi tai tunteettomaksi, kuten joskus pelkasin. Toisaalta olen myos joutunut olemaan aarimmaisen itsekas tavallaan valiten, keta tapaan ja keta en. Ja miten aikani jaan. April sanoi, etta mun pitaa olla kiitollinen siita, etta mulla on niin paljon rakkautta ymparillani. Huonomminkin voisi olla. En itse jaksanut ottaa kaikkiin ihmisiin yhteytta, ja vakisinkin osa on jaanyt. Toisaalta odotin joiltakin itseltaan yhteydenottoa, tai vaikka edes puhelinsoittoa, mita ei sitten koskaan tullut. Tanaan menen lahimpien ystavieni kanssa ulos, jos vaikka flunssa lahtisi silla.

torstai, 19. kesäkuu 2008

Tukossa

Itseilmaisukanavani on edelleen tukossa. Typera kesaflunssa yrittaa saada otteen kropastani, joka taistelee tiukasti vastaan ja sanoo notta ei tama peli vetele.

Olen ollut kesalomalla nyt virallisesti kolme viikkoa. Tuntuu ikuisuudelta. Tein kamppikseni kanssa viikon reissun Washingtoniin ja sain mielenrauhan kaikesta, mita koin Virginian ajalla. Atlanta on edelleen ihana kaupunki ja koen taman omakseni. Paljon kummallisia ihmissuhdesotkuja liittyy tannekin, mutta missapa sita ei hampaankiristelya ja draamaa olisi. Lohdullisempaa on kuitenkin se, etta mulla on taalla April, johon voin luottaa kuin kallioon. Ei heilu eika kaadu vaan pysyy rinnallani. Oon entista kiitollisempi kaikista ystavistani ja mahdollisuuksista kokea elamaa.

Viime aikoina olen miettinyt, onko tama luksuselama kuitenkaan niin luksusta. Kieli sujuu ilman suurempia ponnistuksia, mutten kuitenkaan pysty antamaan itsestani 100% kuten tekisin Suomessa. Himoan tutkimustyota (enpa olisi uskonut sanovani moista viime kevaana), mainetta ja kunniaa. En tieda olisinko yhtaan enempaa kotonani jos asuisin nyt Suomessa. Opettajalehdestakin otettiin taas yhteytta, joko palaan pysyvasti Suomeen, etta saavat jutunaiheen tastakin opettajavaihdosta. Sovittiin, etta palaan asiaan kun olen taas asettunut Suomeen.

Mutta haluanko asettua Suomeen? Olen nyt todistanut itselleni, etta voin ja kykenen, pystyin muuttamaan vieraaseen maahan ja kommunikoimaan vieraalla kielella. Mita helvettia oikein haluan??

Tarkkailen 27-vuotiasta kamppistani paivittain. Hanella on pykalaa alempi koulutus, muutti suoraan vanhempien luota tanne, koskaan ei ole seurustellut paria kuukautta pidempaan eika ole juurikaan matkustellut. Seuratessani niita pienia virheita, mita han tekee ihmissuhteissaan tai valintoja miesten suhteen, naureskelen aaneen mutta mielessani mietin etta luojan kiitos olen jo elanyt tuon vaiheen elamassani ja tiedan, mita haluan.

Mutta tiedanko kuitenkaan? Juttelin eilen pitkaan Emman kanssa kun heitin hanet lentokentalle. Emma on 34-vuotias irlantilainen matematiikan opettaja. Han sanoi ettei koskaan ole nahnyt niin paljoa vaivaa tyon eteen, mita taalla kolme vuotta ollessaan, mutta tama elamantyyli on hanelle niin luksusta, etta sen eteen paiskiikin mielellaan vahan enemman toita. Mika tassa elamantyylissa sitten viehattaa? Asunnot on komeita ja uusia, talonyhtiossa on uima-allas ja kuntosali, vaatteet ja autot on halpoja ja ulkona syominen ja juominen halpaa. Kaikki nama on kuitenkin pinnallista ja pelkkaa materiaa.

Atlantassa voi olla juuri niin rajahtaneen nakoinen kuin Suomessa Alepan kassalle mennessa. Jos haluat saada huomiota ja mahdollisesti poikaystavan, on oltava timmissa kunnossa, kaunis rusketus, valkoiset hampaat ja aina hymyiltava. Atlantassa on kolme naista yhta miesta kohti. Vuokrattiin kamppiksen kanssa espanjalainen leffa, jonka puolessa valissa itkin krokotiilin kyyneleita, kun eurooppalaiset miehet osaavat pukeutua ja leikkia hiusmallien kanssa. Taalla paikallinen Bob saa aina huomiota, silla naisilla ei ole varaa valita.

Laihdutin taas itseni kohtuu hyvaan kuntoon. Itseni vuoksi tosin. Naytan hyvalta kuvissa ja vaatteet istuu paremmin. Altaalla makaamisen vuoksi kropassa on varia ja hampaat nayttaa valkoisemmilta. Voin fyysisesti paremmin ja jaksan enemman, mutta olenko yhtaan onnellisempi?

Koen kaikkia ihmeellisia tuntemuksia, kun tajusin, etta selvisin hengissa tasta vuodesta. Ensin nain painajaisia Suomeen menosta, nyt tuntuu etten jaksa odottaa, etta paasen halaamaan perhetta ja ystaviani. Normieinokin on Suomessa varmaan mun silmissa superkuuma, joten odotan etta paasen baariin nauttimaan silmanruoasta. Mita ihmetta ihmispolo oikein elamaltaan haluaa? Olla onnellinen, kai.

Lahden siis takaisin altaalle paahtamaan ihoa vahan lisaa. Sita ongelmaa kun ei Suomessa ollessa varmaankaan ole. Silti odotan ensi torstaita kuin kuuta nousevaa.

maanantai, 5. toukokuu 2008

Itseilmaisutukos

Mulla on itseilmaisutukos. Oon avannut blogini noin 20 kertaa talla viikolla ja samantien kun pitaisi alkaa kirjoittaa, en saa mitaan aikaiseksi.

Oon nyt toista viikkoa ollut tosi maassa. En tajua mika mattaa kun mikaan ei mata enka ole matakseen kompastunut. Oon vaan kasittamattoman vasynyt koko ajan. Toita on jaljella kolme viikkoa ennen kesalomaa, ja se tuntuu ikuisuudelta. En jaksa panostaa opetukseeni enaa ollenkaan, vaan lasken paivien sijaan tunteja. Niin tosin tuntuu tekevan jokainen opettaja koulussani.

Kun kelaan taaksepain vuoden verran, pyorittelen silmiani. Tahan aikaan vuosi sitten napyttelin viimeisia sivuja graduuni, tein taysipaivaisesti toita opettajana ja juoksin jumpalla. Kesakuun alussa vietin valmistujaisiani, jotka oli loistobileet. Siirryin suoraan Alepaan kesaduuniin, jossa paiskin ylipitkia paivia koko kesan, jannitin paasya opevaihtoon ja lopulta vastaanotin paikan Virginiassa. Vietin muistaakseni kaksi viikkoa kesalomaa ja kihnutin kylki kyljessa kesakollien kanssa. Voe rahma. Tuntuu kuin siita olis ikuisuus.

Elokuun 20.pva laskeuduin Washingtonin lentokentalle, josta lensin Pohjois-Carolinaan orientointiin ja siita alkoikin sitten kolmen kuukauden helvetti. Helvetin paatyttya alkoi uusi tahtojen taisto lapi kasittamattomien kulttuurierojen. Kaikki on viimein asettunut uomilleen, mulla on mahtava kamppis ja alyttoman kaunis asunto, rahatilanne on kohta loistava kun vaihdan auton, futiksen peluu on nastaa ja kivaa liikuntaa... you name it. Vaan siita huolimatta huomaan olevani vasynyt. Henkisesti vasynyt tahan kaikkeen.

Ensi vuonna kaikki muuttuu. Ei tarvii enaa taistella olemassaolostaan. Vaan just nyt oon valmis kesalomalle.

maanantai, 18. helmikuu 2008

Kela on perseesta

Nonnih. Tulihan se sielta. Opintotuen takaisinmaksupaatos. Voi helvetin kuustoista. Kylla voi muuten syoda naista. Ei onneksi enempaa kuin yksi kuukausi, mutta totta kai tassa sovelletaan 15% korkoa, kuinkas muuten Suomen kansanelakelaitos pysyisi pystyssa. Niinpa summaksi kertyy 528 euroa. Maksettava 4.4. mennessa. Milla rahalla?

Vittu et vituttaa.

Oletko koskaan katsonut peiliin ja miettinyt etta olenpas valkoinen? Puhuessani muksuille duunissa ajattelen jatkuvasti etta olettepas mustia? Kun menen shoppailemaan vaatteita, ajattelen toki etta onkohan tama merkki mahdollisesti vain mustille? Kun puhun Aprilin kanssa, toki mielessani vilkkuu etta oletpas puoliksi aasialaisen nakoinen.

Mita vittua?

Opin tanaan, etta rotukysymys on Atlantassa iso juttu. Kavin shoppailemassa mielestani makeita toppeja. Naytin ne Aprilille ja se totesi etta ei, palauta ne pois. Jos kaytat naita merkkeja, kerrot vastaantulijalle olevasi valkoinen huora joka panee mustaa miesta. Sulloin rievut vaatekomeron perukoille odottamaan Suomen kesaa.

Opin tanaan, mita termi 'black tax' tarkoittaa. Opin myos, etta minut luokitellaan etelan blondiksi. Olen tyhma kuin saapas, luultavasti juurikin college koulutuksen saanut isin rahoilla elava narttu.

Opin perjantaina, etta silla ei ole mitaan merkitysta, mista olen kotoisin. Olen kuitenkin samaa eurooppalaista perua, mita muutkin valkoiset Amerikassa. Hillary Clinton vai Barak Obama. Mulla ei ole mielipidetta.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja sen vaikutuksesta kulttuuriin. Koskaan en ole kokenut sita nain negatiivisena. Totesihan yksi duunikaverini mulle, etta 'ai se olit sina. Kun te kaikki naytatte ihan samanlaisilta'. Onhan meita kaksi valkoista eurooppalaista blondia duunissa.

Olen todella, todella arsyyntynyt enka tieda, oliko Atlanta sittenkaan mulle se oikea paikka. Oppia ika kaikki.